Missing

Moikkamoooi! Tänään aattelin taas päästää teidät rakkaat lukijani mun pääni syvimpiin syövereihin. Ja vastaus kysymykseen miksi näin, kuuluu että mun tekee mieli purkaa ajatuksiani kirjottamalla tänne blogiin, ja toinen ei niin ratkaiseva tekijä on se, että mulla ei oo muutakaan aihetta mistä postata, silloin olisin tosin voinut jättää postailut postailematta. Mutta se siitä ylimääräisestä selittelystä.

Tämänkertainen vuodatteluni koskee nimittäin sellasta kivaa pikku tunnetilaa nimeltään ikävä. Ja ihan vaan siksi tällainen aihe, että kyseinen tunteentila on pyörinyt mun mielessä aika tavalla koko päivän ajan. No kelatkaa nyt hei miltä itestänne tuntuis jos ootte koko joululoman viettäny oman kultanne kanssa ja sit pitääki ykskaks lähtee kotiin, varsinki ku siihen ihanaan tunteeseen on just saanu kietoutua niin perskatin tiukasti ja saa olla sen tärkeimmän kanssa ja sit yhtäkkiä sut revitään siitä ruusunpunaisesta taikamaailmasta takas tänne kylmään ja kovaan arkielämään. Kyllä suakin varmaan inhottais!

Mulla varsinkin henkilökohtaisesti tämä kyseinen ikävä iskee kun salama kirkkaalta taivaalta. Ekaks tulee ihan yhtäkkiä semmonen 'oh no' fiilis, että eihän tässä oo enää ko 5 tuntia yhteistä aikaa ja sit alkaa vollotus. Ja kun ne ekat kyyneleet sieltä silmistä putkahtaa niin sitä niagaranputousta onki hiukkasen vaikee saada loppumaan. Onneks osasin jotenki kovettaa itteni junamatkan ajaks joten eiköhän tämä samainen kyynelvirtaus saada tulvimaan viimeistään sitten ku pääsen nukkumaan. (Ajattelin kyl valvoa koko yön. So fuck the world.)

Ja sitten toinen asia mikä tähän mun omaan ikäväntunteeseen liittyy on se, että mua ei pitäs jättää yksin sen tunteen kanssa hetkeksään. Just varmaan sen takia mä tätä stooria teillekkin jaan. Kun nimittäin oon yksin, mun aivot alkaa analysoimaan kaikkea sitä mielipahaa, mikä tähän tunteeseen milloinkin liittyy ja se saa mut voimaan vaan entistä pahemmin. Oon itse jo tän asian itessäni tiedostanu ja osaankin varsin mestarillisesti välttää sen. Elikkä siis laitetaan menoja aamukasista sellaset rapiat 12 tuntia etiäppäin ni ei tarvii pahemmin alkaa ajattelemaan ikäviä! Oon tässä yrittäny just järkätä itelleni menoja koko viikolle maanantaista eteenpäin ettei tarvisi murehtia. En sit tiedä miten järkevää se on, mut mulla tää taktiikka kyl toimii.

Okei nyt varmaan suurin osa siellä ajattelee et mitä toi nainen skitsoaa, kun nään Esaa kuitenkin joka viikonloppu. Huomenna varmaan jo kadun tätä postausta, mutta tältä musta yksinkertaisesti tuntuu! Ja sen verran voin vihjata, että en mä aina näin radikaalisti tohon poislähtemiseen suuntaudu. Kun kerrankin oli tilaisuus olla lähes 3 viikkoa yhdessä, niin ehtii siinä kiintymään toisen seuraan paljon enemmän kun yhdessä viikonlopussa. En tiedä tajuaako suurin osa vieläkään, mutta onneks meitä on moneen junaan.

Tiedän kyllä et huomenna maailma näyttää ehkä himpun verran paremmalta paikalta, ja tää ensimmäinen yksinäinen ilta mitä parhaillaan tässä viettelen niin on se pahin. Sama fiilis on ollut aijemminkin jos vähänki kauemmin Esan kanssa päästään aikaa viettämään. Ja se ihana tunne kuitenkin sykkii tuolla jossain, että eihän tässä nyt tarvii ku pari päivää kitkutella ni sit taas nähdään. Positiivisella ajattelulla voittaa paljon, tietäkäähän se!

Mä oon vaan jotenki niin tunnevammanen ihminen, et kaikki asiat iskee muhun aika kovaa. Varsinkin jos kyseessä on mulle läheinen ja rakas ihminen. Oon kyllä aina aatellu että osaan hallita mun tunteet... ja pöh! Aina mussa on se herkempi puoli ollut, mut varsinkin viime vuosien aikana se on ollut aika dominoivassa asemassa. Tähän taas saattaa vaikuttaa yksi jos toinenkin syy, mutta ei siitä sen enempää. Mut mun mielestä tunteitaan ei tarviikkaan piilotella. Jos itkettää ni se on ihan okei vaikka se voi kiusalliselta joskus tuntuakin. Kai se vaan on niin, että pitää arvostaa sitä kaikkea ihanaa aikaa ja yrittää olla murehtimatta liikaa. Tähän tavoitteeseen tuskin kukaan pystyy täydellisesti, eikä varmasti tarviikkaan, mutta uskoisin että sen avulla omasta elämästä tulis piirun verran nautinnollisempaa.. :)

Mutta joo päivä kerrallaan kohti parempaa päin ja kohtahan se viikonloppu sieltä taas tulla tupsahtaa! Tällä hetkellä ei kyllä huvittais mikään muu ku sänkyyn hautautuminen, vaikka seki kuullostaa ikävältä ku ei oo sitä yhtä höppänää täällä pitämässä lämpöä yllä.. Kyllä mä tästä huomiseen mennessä tokenen, koulussa ainakin saa ajatukset toisaalle ja luojalle kiitos siitä että vasta 1 alkaa koulu. Mutta nyt mä taidan sulkea mun päänsisäiset ajatukset pois tästä blogin puolelta, mutta oli kyllä helpottavaa päästä purkamaan ajatuksia tänne. :)

PS. Rakkaat lukijat, älkää hirveen kirjaimellisesti ottako kaikkea mun sanomaani. :D Tiedän että kadun tätä julkaisua jo huomenna, sillä mä en oikeen osaa kertoa mun ajatuksia julkisesti. Mut tää on mun tapa sanoa asiat. Deal with it.

Ja kuvathan on weheartit

Heipat♥